Edellisviikon reissu ja reissussa iskenyt "herääminen" omaan tilaan ovat vaikuttaneet vissiin tämän viikon tekemiseen. Tosin voi olla sekin että olen ollut vain riittävän kiireinen ("liikuntakerho" ja piirustuskurssi vievät pari iltaa viikosta, plus lauantai-illan bileet), niin en ole ehtinyt pahemmin ahdistua läskeistäni. Olen treenannut lihaskuntoa ja käynyt kävelyillä sen lisäksi että olen pyöräillyt työkokeiluun. Paino on tippunut viikossa 800 g. Jei! Ilman ruokavalion kummempaa rajoittamista. Olen syönyt normaalia vähemmän suklaata. Ja herkkuja yleensäkin. En ole tehnyt niin paljoa "paniikkiratkaisuja", en ostanut kaupasta kääretorttu vaikka poukkoilin herkkuhyllyllä varmaan puolituntia (no, ostin kyllä silloin karkkia...) ja ahminutkin lähennä terveellisehköä ruokaa. Tämä on paras mihin tällä viikolla pystyin ja minä hyväksyn sen.

Mietin vähän pitäisikö minun tätä jakaa tänne, mutta jos se vain oloani jotenkin keventää... Koin Nuotassa pitkästä aikaa oikeasti taas heräämisen siihen totuuteen, että miten mä huolehdin omasta hyvinvoinnistani. Hyvinvoinnista. Ei, käsitehän tuntui olevan mielenterveydelleni täysin vieras. Huolehdin terveydestäni, kyllä kai, mutta millä ehdoilla, millä hinnalla. Olen lähinnä yrittänyt huolehtia siitä, että tulen terveennäköiseksi, mitä se nyt sitten mielessäni tarkoittaakaan. Laihuutta, a.k.a. ei ylipainoa, ei tätä mitä minä olen (lähes) aina ollut. Mieleni on pikku hiljaa tervehtynyt, mutta tuntui kuin tervehtymisen tie olisi tehnyt kehostani entistä sairaamman. Lääkkeet tuhosivat sen hienon (eli teoriassa, numeroissa laihan, päässäni ei) saavutuksen, minkä syömisen häiriintymisenä oireillut masennukseni sai aikaan. Ja nyt olen ollut kamalan pettynyt kun mieleni on taistellut tosissaan sitä vastaan, etten enää palaa sinne samaan maan rakoon mistä minut on ylös nyt kiskottu. Olen vain niin katkera, että olen menettänyt ison palan elämäni, minuuteni "täydellisyydestä", oman itseni kontrolloitavuudesta ja muokattavuudesta ihan mihin tahansa. Raastavaa herätä tähän totuuteen oikeasti kolmekymmentä kiloa pienuuttaan isompana, ilman todellista mielikuvaakaan tuosta fyysisestä pienuudesta. Olen aina nähnyt itseni aivan samana, isona, vain pienillä variaatioilla. Nyt kun katselen niitä pieniä hameita, olen järkyttynyt, että ei ihme, että muutkin olivat. Mutta niin minun mielestäni heidän oikeasti pitäisi olla vähintään yhtä järkyttyneitä lihomisestani (ei nyt ehkä samalla silmienpyörittelyllä reagoivia kuin psykiatrini, mutta kuitenkin)! Siis miksei kukaan ravistele mua tekemään mitään? Itte pitää vain omassa itsessään sotia!

Mun on vain niin vaikea saada mitään tehdyksi. Vähänkin kun pudotan niin juhlistan heti syömällä kaksin käsin. Enkö mä tajua että teen tätä oman itseni vuoksi, oman hyvinvointini vuoksi. Voidakseni paremmin kuin vain voidakseni ok:sti. Mä olen jotenkin kauhean pettynyt vain siihen, etten ole jo siellä maalissa vaikka olen ollutkin jo. Heti mun pitäisi päästä voittoon, uuteen voittoon, isompaan voittoon. Mutta ei se näytä onnistuvan ilman että onnistun ihan vähän kerrallaan, päivittäin. Mun tavoitteet menee niin korkeelle ja kovaa läpi katosta, että olen jo itse masentanut itseni liian isolla haukulla heti alkuun. Kun pohdiskelinkin terapiassa vanhaa, parasta tulostani lyhyimmässä ajassa laihdutuksen suhteen niin, oikeasti, miksi mä pohdin näitä, miksen mä vain tee, miksi mä pohdin niin helvetisti sitä mitä mä olen ollut ja mitä mun pitää olla sen sijaan, että epäonnistumisista huolimatta vain puskisin, eteenpäin. Kyllä ne tavoitteet siitä pikku hiljaa tulee lähemmäs, ehkä muuttuneina, mutta kuitenkin, mutta kunhan vain pusken eteenpäin, siihen suuntaan, mikä oikeasti tuntuu minusta hyvältä. Ja lakkaan nyt jo välittämästä siitä mitä oletan muiden haluavan nähdä. Koska muut haluavat nähdä oikeasti vain minut eikä mitään täydellisyyden ruumiillistumaan.