Uudet asiat elämässä ovat viime aikoina piristäneet tätäkin matkan tekoa siinä määrin että on oikein tullut treenattua. Kotilattialla kyykättyä ja punnerrettua ja vähän punttiakin heiluteltua yläilmoissa. Otin tänään vähän mittoja itsestäni, vertailin niitä neljän kuukauden takaisiin mittaustuloksiin ja kyllähän niitä senttejä on jo näinkin lyhyessä ajassa (noin viikon treenaamisessa) on tullut. Annan nyt tännekin nämä mitat, niin on jotain todistusaineistoa varmasti matkassa seuraavassakin mittauksessa.

rinnan alta 90 cm

vyötäröstä 92 cm

lantiosta 113,5 cm

Tänään sain maksusopimuksen salille laitettua voimaan. Nyt sitten pitäisi uskaltaa vielä tassutella paikalle asti. Vähän tavoitetta tulevalle viikolle... :S Terveisin sosiaalifoobikko...

Paino ei ole viime tiedotuksesta pudonnut. Tänä aamuna 87,5 kg. Tosin on lähes yheksänkympin puolellakin käynyt, joten olen ihan tyytyväinen, että ollaan näissäkin lukemissa. Tästä vain alaspäin. :)

 

Edellisviikon reissu ja reissussa iskenyt "herääminen" omaan tilaan ovat vaikuttaneet vissiin tämän viikon tekemiseen. Tosin voi olla sekin että olen ollut vain riittävän kiireinen ("liikuntakerho" ja piirustuskurssi vievät pari iltaa viikosta, plus lauantai-illan bileet), niin en ole ehtinyt pahemmin ahdistua läskeistäni. Olen treenannut lihaskuntoa ja käynyt kävelyillä sen lisäksi että olen pyöräillyt työkokeiluun. Paino on tippunut viikossa 800 g. Jei! Ilman ruokavalion kummempaa rajoittamista. Olen syönyt normaalia vähemmän suklaata. Ja herkkuja yleensäkin. En ole tehnyt niin paljoa "paniikkiratkaisuja", en ostanut kaupasta kääretorttu vaikka poukkoilin herkkuhyllyllä varmaan puolituntia (no, ostin kyllä silloin karkkia...) ja ahminutkin lähennä terveellisehköä ruokaa. Tämä on paras mihin tällä viikolla pystyin ja minä hyväksyn sen.

Mietin vähän pitäisikö minun tätä jakaa tänne, mutta jos se vain oloani jotenkin keventää... Koin Nuotassa pitkästä aikaa oikeasti taas heräämisen siihen totuuteen, että miten mä huolehdin omasta hyvinvoinnistani. Hyvinvoinnista. Ei, käsitehän tuntui olevan mielenterveydelleni täysin vieras. Huolehdin terveydestäni, kyllä kai, mutta millä ehdoilla, millä hinnalla. Olen lähinnä yrittänyt huolehtia siitä, että tulen terveennäköiseksi, mitä se nyt sitten mielessäni tarkoittaakaan. Laihuutta, a.k.a. ei ylipainoa, ei tätä mitä minä olen (lähes) aina ollut. Mieleni on pikku hiljaa tervehtynyt, mutta tuntui kuin tervehtymisen tie olisi tehnyt kehostani entistä sairaamman. Lääkkeet tuhosivat sen hienon (eli teoriassa, numeroissa laihan, päässäni ei) saavutuksen, minkä syömisen häiriintymisenä oireillut masennukseni sai aikaan. Ja nyt olen ollut kamalan pettynyt kun mieleni on taistellut tosissaan sitä vastaan, etten enää palaa sinne samaan maan rakoon mistä minut on ylös nyt kiskottu. Olen vain niin katkera, että olen menettänyt ison palan elämäni, minuuteni "täydellisyydestä", oman itseni kontrolloitavuudesta ja muokattavuudesta ihan mihin tahansa. Raastavaa herätä tähän totuuteen oikeasti kolmekymmentä kiloa pienuuttaan isompana, ilman todellista mielikuvaakaan tuosta fyysisestä pienuudesta. Olen aina nähnyt itseni aivan samana, isona, vain pienillä variaatioilla. Nyt kun katselen niitä pieniä hameita, olen järkyttynyt, että ei ihme, että muutkin olivat. Mutta niin minun mielestäni heidän oikeasti pitäisi olla vähintään yhtä järkyttyneitä lihomisestani (ei nyt ehkä samalla silmienpyörittelyllä reagoivia kuin psykiatrini, mutta kuitenkin)! Siis miksei kukaan ravistele mua tekemään mitään? Itte pitää vain omassa itsessään sotia!

Mun on vain niin vaikea saada mitään tehdyksi. Vähänkin kun pudotan niin juhlistan heti syömällä kaksin käsin. Enkö mä tajua että teen tätä oman itseni vuoksi, oman hyvinvointini vuoksi. Voidakseni paremmin kuin vain voidakseni ok:sti. Mä olen jotenkin kauhean pettynyt vain siihen, etten ole jo siellä maalissa vaikka olen ollutkin jo. Heti mun pitäisi päästä voittoon, uuteen voittoon, isompaan voittoon. Mutta ei se näytä onnistuvan ilman että onnistun ihan vähän kerrallaan, päivittäin. Mun tavoitteet menee niin korkeelle ja kovaa läpi katosta, että olen jo itse masentanut itseni liian isolla haukulla heti alkuun. Kun pohdiskelinkin terapiassa vanhaa, parasta tulostani lyhyimmässä ajassa laihdutuksen suhteen niin, oikeasti, miksi mä pohdin näitä, miksen mä vain tee, miksi mä pohdin niin helvetisti sitä mitä mä olen ollut ja mitä mun pitää olla sen sijaan, että epäonnistumisista huolimatta vain puskisin, eteenpäin. Kyllä ne tavoitteet siitä pikku hiljaa tulee lähemmäs, ehkä muuttuneina, mutta kuitenkin, mutta kunhan vain pusken eteenpäin, siihen suuntaan, mikä oikeasti tuntuu minusta hyvältä. Ja lakkaan nyt jo välittämästä siitä mitä oletan muiden haluavan nähdä. Koska muut haluavat nähdä oikeasti vain minut eikä mitään täydellisyyden ruumiillistumaan.

Heissulivei!

Tämä viikko kuluikin ripeästi nuotta-valmennuksessa. Suhteellisen aktiivista aikaa oli, joka päivä tuli vähintään käveltyä useita kilometrejä rampatessa paikasta toiseen ja pelatessa sekä tietysti syöminenkin oli jonkun muun kontrollissa joten ruokavalio oli terveellinen, mitä nyt ekana päivänä pienen pussin toffeeta vetäisin ja vikana iltana muutaman palan suklaata (kun tarjottiin). Paino olikin pysynyt ihan mukavasti kurissa, tänä aamuna puntaroin lukemiksi tasan 88 kg. Tosin söin sitten iltamaissa 150 g keksejä ja isoa pätkistä, kun jäin yksin kotiin ja piti jokatapauksessa käydä kaupassa. Mutta joo, eihän se maata kaada... Kävin sentään taas linkkaamassa 5 km:n kävelylenkin. Voi kun tekikin ulkoilu hyvää, vaikka yli puolet matkasta polvi vähän kipuilikin. Ovat sentään vähän auttaneet fysioterapeutin antamat jumppaohjeistukset, pystyn jo lähes kivuttomasti kulkemaan portaita alas!

Keskiviikkona taisin vähän lupailla tänne aktiivisempaa raportointia laihiksen etenemisestä ja etenemättömyydestä, ja ylipäätään miten tämän asian suhteen nyt menee. Noh, vaihtelevasti on mennyt. Keskiviikkona kalorit karkasivat vähän käsistä, niitä kertyi 3935. Yli puolet tuosta määrästä kertyivät "yllättäen" pizzasta ja suklaasta. Noh ei jäädä märehtimään niitä. Onneksi sentään liikuinkin hieman, tunti tuli pelailtua sählyä ja tehtyä myös rikkinäisellä polvella tunnin kävely-muutama juoksuaskel-kävely -lenkki (ja tultua kivusta itkien kotiin). Torstaina liikunta pääsi unohtumaan, mutta syöminen vähän paremmin jo sujui, 2810 kcal. Eilen perjantaina läjäytin naamaani taas karkkia lähes parin tuhannen kalorin edestä ja kokonais energiansaanniksi tuli noin 4000 kcalia (hyvin karkeasti arvioiden kyllä). Luojankiitos, viikonloppu ja aika ajattelulle ja vähemmälle stressille on auttanut nyt pysymään paremmin tavoitteissa ja tänään on tullut syödyksi vain 2065 kcalia. Huomenna varmasti pääsen jo perusaineenvaihdunta määrään eli 1600 kcaliin. Liikuntaa on myös kertynyt 2,5+3,5 km. Ihan ok suoritus siis mielestäni.

Hyörin tänään vaatehuoneessa vähän sovittelemassa ja ihastelemassa vanhoja kuteitani. 60-kiloisen kauteni kapeavyötäröiset hameet kyllä herättivät suoranaista kateutta muutaman vuoden takaiselle itselleni. Kuinka en muka ole itse tajunnut silloin miten pieni olen ollut? Tuntuu kuin vasta nyt olen alkanut tuntea itseni hoikaksi, nyt parisen vuotta ja kolmisen kymmentä kilon lisää myöhemmin. Kummaa on tämä mielen toiminta, sillä nyt minusta on alkanut tuntua nahoissani hyvältä, "hoikalta", kauniilta. Mutta ne vaatteet kertovat kyllä julmaa totuutta. Ne näyttävät niiiiin pieniltä, kun on taas tottunut katselemaan äksällää. Miten hitossa olen oikeasti voinut mahduttautua S-koon hameeseen ja silti tuntea olevani kamalan iso? Siksikö oikeasti, etten ole ollut alipainoinen? Luin hyvin paljon anoreksia-aiheisia blogeja ja foorumia parhaimpina laihdutusaikoinani ja kyllä näyttää selkeästi siltä, että ne ajatukset olivat (ja ovat vieläkin hieman) hyvin tarttuneet pieneen mieleen. Oli läski, kun minulla oli minkäänlainen mahakumpu, oli läski kun käsivarret levisivät kun niitä puristi kroppaa vasten, olin kamalan läski, kun reidet osuivat toisiinsa. Olin kamalan läski kun en vain saa luitani tai nahkaani tai kalloani pienenemään vaikka kuinka vähentäisin kaloreita ja kävelisin ja kyykkäisin. Vaikea on aliravitun mielen tajuta, että vartalot ovat vain erilaisia, eri geeneistä ei saa rakennettua kaksosia. Nytpä sen sitten ehkä näkee miten käy ämmän päälle laihdutusproggis part kakkosen kanssa. Tuleeko anoreksia vai ortoreksia vai bulimia vaiko ihan tylsä tasapainoinen ihminen vain.

Hetki kerkesikin ensimmäisestä postauksesta vierähtää. Minulla on mennyt laihdutuksen suhteen vaihtelevan mitäänsanomattomasti. Syöminen on mennyt joinain päivinä hyvin, mutta vähintään yhtä usein huonosti. Paino sentään on pysynyt aikalailla tasana, 88,6 kg tänä aamuna mitattuna. Viikoittaista liikuntaa on kertynyt keskimäärin parisen tuntia, välillä enemmän, välillä vähemmän. Joku aamu pitää vielä ottaa senttimittoja ympäri kehoa. Yritän kyllä vähentää vaa'an tuijottelua, kun tahtoni meinaa vähän herpaantua aina huomattuani jonkinlaista pudotusta. Koko kesäni olikin hillitöntä jojottelua.

Syöminen. Niin se syöminen. Yritän olla näissä asioissa rehellinen, jotta tästä kirjoittamisesta olisi oikeasti edes jonkinlaista konkreettista hyötyä hommassani. Arkistressi on koitunut aikalailla tämän dieetin kohtaloksi. Viikonloppuisin kalorimäärä on nyt yleensä jäänyt alle 3000. Kuitenkin arkipäivisin ollaan välillä 3000-4000, joten minkäänlaista tulosta ei ole luonnollisestikaan tullut. Internetin perusaineenvaihdunta laskurit ovat näyttäneet 1600-1800 perusaineenvaihdunnaksi ja kokonaiskulutukseksi satunnaisella liikunnalla 2300-2800, joten joten.... Pitänee yrittää vain karsia kaloreita. Ja lisätä liikuntaa. Tai, liikuntaa luultavasti vasta fysioterapian ja polvenkuntoutumisen jälkeen. Vaikka yritän kyllä käydä viikoittain kävelyillä ja hieman harjoittaa lihaskuntoakin. Ainakin vatsalihaksia täytyy työstää, jotta mahduttaudun ostamiini tavoitehousuihini. Ne ovat kokoa 42 ja vaatisivat varmaan viitisentoista senttiä pois lantioltani. Huoh... Noh, ehkä ne ensi kesänä mahtuvat. Toivotaan, toivotaan...